Joskus on hyvä sulkea korvansa siltä sisäiseltä ääneltä, joka yrittää lannistaa tai olla järkevä realisti, siltä joka masentaa ja joka lakkaamatta haluaisi muistuttaa olemassaolostaan.
Miksi sitä ei voisi vain heittäytyä elämän kyytiin ja katsoa miten käy! Miksi emme herättelisi sisältämme sitä, mikä siellä vielä uinuu?
Meidän pitäisi enemmän opetella sellaista asennetta, että minä voin yrittää, onnistuisinko - jos en onnistu, niin ketä se haittaa? Jos kaadutaan, niin kaadutan komiasti ja noustaan sitten taas pystyyn. Minä voin kokeilla rajojani - jos ne tulevat vastaan, voin peruuttaa pari askelta.
Minä päätin kokeilla. Ajattelin, että ei tässä ole mitään menetettävää. Onnistuminen tarjoaisi minulle ihania palkintoja, monenlaisia etuja ja ennen kaikkea mahtavia kokemuksia - jos en onnistu, jatkan siitä mihin viimeksi jäin yrittääkseni joskus uudelleen, mikäli siltä vielä tuntuu.
Ja niin minä rekrytoin, myin, ideoin, vähän riskeerasinkin ja HOPLAA - nyt minulla todellakin ON OMA TIIMI, ja minä olen heidän oma pikku tiiminvetäjänsä! :)
Teijalla oli loistava idea, miten saisi minut innostumaan. Hänestä voi jokainen tiimivetäjä ottaa mallia: mikä innostaisi sinun tiimiläisiäsi, edes yhtä heistä? Teija on tarjonnut kaiken mahdollisen tukensa, jotta nouseminen olisi mahdollista, mutta ne lopulliset askeleet on jokaisen astuttava ihan itse. Minä uskalsin harpata, jes!